Espanjan – ja Euroopan – kriisi on, ennen kaikkea, poliittinen!

Espanjalaistaustaisena ja taloustieteilijänä tunnen
olevani oikeutettu puhumaan vähän Espanjan kriisistä. Mediassa puhutaan paljon
Espanjan tilanteesta, mutta minusta tuntuu, että monet suomalaiset eivät täysin
ymmärrä Espanjan ongelmaa. Ensinnäkin Espanjan pääongelma ei ole taloudellinen
vaan poliittinen. Espanjan tilanne 2000-luvun alussa ei ollut huono, esimerkiksi
vuonna 2002 BKT oli 24 300 int$ (current international dollars, laskennallinen
vertailuvaluutta), vain noin 2 000 int$ Suomen BKT:ta matalampi. 2000-luvun
alussa työttömyys pyöri 10 prosentin ympärillä eli oli vain noin 2
prosenttiyksikköä korkeampi kuin Suomen työttömyysaste vastaavina vuosina.
Vaikka Espanja on monista näkökulmista Suomea kehittymättömämpi maa, se ei
ollut 2000-luvun alussa Kreikan, Irlannin tai vastaavien joukossa niin kuin
tänään näyttää olevan. Toinen merkittävä asia, joka osoittaa ongelman olevan
poliittinen, on, että vuoden 2012 parlamenttivaalit siirrettiin vuoteen 2011.
Sen lisäksi vaalit toivat historiallisen tappion hallituspuolueelle, joka
menetti 34,9 prosenttia kannatuksestaan. Aika merkittävä maassa, jossa on
kaksipuoluejärjestelmä

 

Espanjan edellinen hallitus on käyttänyt Valtion rahoja
hyvin kyseenalaisella tavalla. Ensinnäkin se tiesi olevansa separatistien käsissä,
sillä parlamentissa hallituksella oli vain 15 paikkaa enemmän kuin oppositiolla.
Separatisteilla (Baskimaasta, Kataloniasta jne.) oli 24 paikkaa. Tämä tarkoitti
käytännössä, että hallitus oli riippuvainen separatisteista.  Separatismin
edistämiseksi sosialistit ovat tuhlanneet miljoonia euroja, joilla ovat
pyrkineet säilyttämään asemansa parlamentissa. Tämä on tullut hyvin kalliiksi
espanjalaisille veronmaksajille ja kohta suomalaisillekin. Viime vuosina on
esimerkiksi perustettu yli 120 ”itsehallintoalueen autonomista
suurlähetystöä” ulkomaille ja kymmeniä Espanjan sisälle. Niiden tehtäviin
ei kuulu mitään, mitä ei voisi tehdä Espanjan suulähetystön kautta. Vertailua
varten kuvittele, että ympäri maailmaa olisi Suomen suurlähetystöjen lisäksi
verkosto Lapin, Ahvenanmaan ja Etelä-Suomen suurlähetystöjä. Tämäntyyppisen
tuhlauksen lisäksi löytyy aika paljon epäilyttäviä rahansiirtoja. Esim. Leire
Pajin (terveysministeri) jakoi yli 2 miljoonaa euroa sosialistiselle
työväenliitolle ja muille poliittisesti suuntautuneille järjestöille kaksi
päivää ennen vaaleja, kun oli kaikkien tiedossa, että oikeistopuolue voittaisi
vaalit. Yllättäen Pajin on töissä nyt järjestössä, joka sai
sosialistihallitukselta 3,6 miljoonaa euroa tukea vuonna 2011.

 

Voidaan olla sitä mieltä, että nämä virheet ovat silti
espanjalaisten syytä, koska loppujen lopuksi he itse äänestivät Zapateroa. Olen
samaa mieltä, mutta toisaalta pitää sanoa, että monet espanjalaiset eivät tienneet
paljon taloustilanteesta ennen vaaleja. Vuonna 2008 Zapateron hallitus toisti
jatkuvasti, ettei Espanjassa ollut kriisiä. Tämä, mikä kaikille
asiantuntijoille oli täysin naurettavaa, ei silti ollut niin selvää
perusäänestäjille. Täytyyhän muistaa, että Espanjassa noin 80 % mediasta on
suoraan sosialistien käsissä. Espanjan suurin lehti (El País) ja mediatoimisto
(Prisa) sekä suurimmat televisiokanavat (Televisión Española, Tele5 ja Canal+)
tukivat sosialistipuoluetta. 

 

Poliittisten ongelmien lisäksi ovat tunnetut ongelmat
pankkijärjestelmässä. Espanjan pankit ovat käyttäneet hyväksi asuntokuplaa ja
lainanneet runsaasti rahaa ihmisille, jotka kriisin myötä eivät voineet maksaa
lainojaan takaisin. Näin ollen asuntojen hintojen romahdettua lainojen vakuuksina
oleva omaisuus ei riitä vastaamaan pankkien velkoja. Tämä on nykyisen ongelman
syy, mutta se ei ole Espanjan kriisin ydin. Lisäksi vastaavia ongelmia löytyy
Saksasta, Ranskasta ja muista maista.

 

Ongelmana on, että suuren rahantuhlauksen jälkeen
Euroopan maat haluavat vastaavasti suuria leikkauksia. Tässä on suuri riski,
että suuret menoleikkaukset julkisella sektorilla ja pankkien lainanannon merkittävä
väheneminen voivat helposti jäädyttää Espanjan taloutta ja kääntää nykyisen
pankkikriisin reaalitalouden kriisiksi. Sen seurauksia on vaikea
ennustaa. 

 

Eurooppalaiset poliitikot ovat käyttämässä tätä tilannetta
hyväkseen. Suurin osa taloustieteilijöistä on samaa mieltä siitä, että käytetyt
keinot kriisin aikana ovat olleet hyvin sopimattomia ja suuntautuneet enemmän
vallan keskittämiseen Eurooppaan kuin talouden elpymiseen. Kun poliitikot
haluavat lisätä valtaansa, heidän toimintaperiaatteenaan on käyttää
veronmaksajien rahoja pankkien tukemiseen. Jos kriisistä haluttaisiin oikeasti
elpyä, annettaisiin tappiollisten pankkien joutua konkurssiin ja korvata niiden
maksattomia velkoja kansalaisille ja strategisesti tärkeimmille tahoille. Mutta
näköjään linjana on auttaa epäluotettavia pankkeja antamalla niille rahaa. Tietenkään
tuki usein ei tarkoita lahjaa ja tuella on tietyt ehdot, mm. pankkien
pääomittaminen veronmaksajien rahoilla. Vallan keskittämisestä on paljon
esimerkkejä. Tässä vaiheessa on jo päästy väliaikaisesta
rahoitusvakausvälineestä (ERVV) pysyvään vakausmekanismiin (EVM), joka
perustetaan ensi vuonna. Tällöin väliaikaisesta poliittisesta interventionismista
pääsemme pysyvään poliittiseen ohjaukseen taloudessa. Tämä kaikki tietysti
veronmaksajien rahoilla. Nämä poliittiset intressit ovat niin selkeitä, että
ovat aiheuttaneet ennen näkemättömän reaktion ekonomistien keskuudessa. 172 taloustieteen professoria ovat kirjoittaneet kirjeen, jossa he
tuomitsevat poliitikkojen toimet pankkiunionia kohti.

 

Tämä tukipaketti voikin onnistua, sillä sen määrä on
melkein kaksi kertaa niin paljon kuin S&P:n ja IMF:n mukaan Espanjan
tilanne vaatii. Ongelma ei ole, toimiiko tukipaketti vai ei, vaan sen
kustannukset. Tällä tukipaketilla lähetämme hyvin vaarallisen viestin markkinoille.
Ensinnäkin se, että Euroopassa ei pelata markkinatalouden säännöillä, jos
pelissä on poliittisia intressejä. Viesti pankeille on selvä: niiden tulisi
kaikin keinoin kasvaa tarpeeksi suuriksi, että niiden ei voi antaa kaatua.
Tällä tavalla voidaan tehdä valtavia bisneksiä (kuten Bankia) epäonnistumisen
kustannuksista välittämättä. Niin kuin subprime-bisneksessä, pankkien kannattaa
käyttää rahoitusvälineitä, joilla on korkea tuotto riskistä riippumatta. Pankit
tietävät silloin, että jos ne tulevat tarpeeksi isoiksi, valtiot tulevat
pelastamaan. Jos ennen puhuimme poliittisesta interventionismista, nyt on kyse
pankkien interventionismin julkisen sektorin talouteen tappioiden
sosialisoinnilla. Lopulta meillä on – niin kuin tuntuu olevan tietyissä
Euroopan maissa – sekasorto politiikan ja pankkien välillä.

 

Minusta nyt pankkien tulisi selvitä yksin. Parhaat
pankit jäävät eloon ja huonot joutuvat konkurssiin. Niiden maksattomia velkoja
voidaan korvata noilla tukipaketeilla, ainakin tiettyyn määrään asti,
erityisesti velkoja kansalaisille ja pienyrittäjille, joilla ei ollut mahdollisuutta
tietää riittävästi pankin toiminnasta. Se on ikään kuin ”taloudellinen
evoluutio”, jossa vain vahvimmat pärjäävät. Silloin ihmiset saisivat
rahojaan takaisin ja sijoittaisivat luotettaviin pankkeihin, joilla olisi taas
likviditeettiä uusien lainojen antamiselle. Tämä aiheuttaisi pienen kriisin
Espanjan taloudessa, niin kuin Argentiinassa 2001 lopussa. Mutta se olisi
puhdistava kriisi, joka muistuttaisi pankeille ja suursijoittajille, että he
ovat vastuussa omista sijoituksistaan ja veloistaan. Markkinoille annettaisiin
takaisin sen oikeus epäonnistua, joka on riskikoron ydin. Tämän kriisin jälkeen
tilanne palaisi normaaleihin olosuhteisiin, ja talous käynnistyisi uudestaan.
Poliitikot tietävät, että tämä on paras ratkaisu, mutta he eivät halua tehdä näin,
erityisesti koska Saksassa pankkitoiminta ja politiikka menevät aika lailla
käsi kädessä. Jos tietyt pankit joutuvat konkurssiin Espanjassa, myös Saksan ja
Ranskan huonot pankit kärsivät siitä. Saksalaiset ja ranskalaiset poliitikot
eivät halua sitä, koska heidän valtansa on hyvin riippuvainen niistä pankeista.

 

Pankit ovat pelanneet riskillistä peliä. Kun potissa
on enemmän riskiä, se voi tarkoittaa enemmän voittoa mutta voittamisen todennäköisyyden
kustannuksella. Pankit ovat lyöneet vedon ja ovat hävinneet. Ne ovat lyöneet
vedon kansalaisten rahoilla, joten emmehän maksa heille palkintoa! Rahat
takaisin ihmisille ja pankit kantamaan vastuutaan.

jyrisoria
Kristillisdemokraatit Helsinki

Olen 26-vuotias taloustieteen jatko-opiskelija. Sen lisäksi olen toiminut KD Nuorten varapuheenjohtajana kaksi kautta 2015 saakka. Talousliberaali arvokonservatiivi, jonka mielestä konservatiivisuus on enemmän tulen levittämistä kuin tuhkien ihailemista.
Minusta yhteiskunnassamme on kaksi keskeistä asiaa: perhe-elämän tukeminen ja kasvatuspolitiikka.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu